Kahvila Aurinkoinen: Luku 1 – Takaisin Kivipuroon

Kahvila Aurinkoinen: Luku 1 – Takaisin Kivipuroon

lukuaika: 19 minuuttia

Paluu kotikylään

Aino ei ollut käynyt Kivipurossa kolmeen vuoteen. Viimeksi isän hautajaisissa. Silloinkin hän viipyi vain sen, minkä oli pakko – yhden yön, mustat sukkahousut rullalla matkalaukussa ja liikaa suklaata junamatkalle ostettuna. Nyt hän istui äitinsä vanhassa Nissan Micrassa, jonka kojelaudan päällä keikkui vieläkin pieni pehmoapina – koululahja vuodelta 2002. Apina nyökkäili jokaisessa töyssyssä kuin olisi yrittänyt kannustaa: hyvin se menee, kyllä sinä selviät.

Tie mutkitteli halki harmaiden peltojen ja värikkääksi leimahtaneiden lehtipuiden. Lokakuun aurinko siivilöityi matalalta, ja tien varrella näkyi kurpitsalyhtyjä ja pyykkinaruja. Kivipuron reunamilla jokainen talo näytti kuin jääneeltä hieman ajastaan jälkeen – jokaisessa pieni viive, repsottava postilaatikko, sammaloitunut katto, pihakeinu joka narisi tuulessa vaikka kukaan ei istunut siinä.

Kivipuron kyltti vilahti tien laidalla: “Asukkaat 1 378. Tervetuloa.” Aino huokaisi syvään. Hengitti sisään. Hengitti ulos. Päätti olla tekemättä siitä numeroa. Päätti olla piittaamatta siitä, että hänen teki mieli kääntyä takaisin.

Hän käänsi auton torin laidalle, parkkeerasi vanhan kellonpajan viereen, jossa ikkunassa mainostettiin edelleen paristoja ja suutaripalveluja, vaikka liike oli ollut kiinni jo vuosia. Kivipuron tori oli neliskulmainen ja juuri niin kuollut kuin hän muisti. Keskellä seisoi pronssinen kalastajapatsas, jonka harppuunan kärjessä istui varis.

Aurinkoinen seisoi torin laidassa ylväänä, mutta väsyneenä. Vanha kahvila, jota äiti oli pitänyt vuosikymmeniä – ja jonka nimeä kylällä käytettiin lähes samalla painoarvolla kuin ihmisten omia nimiä. “Nähdään Auringossa”, “Haetaanko Auringosta sacher?” Nyt kyltti oli jo haalistunut ja vähän vinossa. Ikkunoissa näkyi käsinkirjoitettuja lappuja, jotka mainostivat voileipäkakkutilauksia, lihapullaperjantaita ja jotain mystistä “kermavahdettua kahvijuomaa”, jonka hinnasta oli tussi haalistunut pois.

Aino jäi istumaan autoon. Käynnissä olevassa Micrassa oli turvassa. Tuulilasin läpi maailma näytti jotenkin pehmeämmältä. Hän muisti miltä kahvilassa tuoksui, kun uunissa oli marjapiirakka ja äiti lauloi puoliksi nuotin vierestä jotain Eppujen biisiä tiskatessaan. Hän muisti myös, miltä tuntui kun joku koulukaveri huusi ovelta: “Sullako tää paikka oikeesti on? Haha!”

Lopulta hän sammutti moottorin. Hiljaisuus humisi korvissa. Hän nappasi repun apukuskin penkiltä, nousi ulos ja antoi oven napsahtaa kiinni perässään. Kylmä ilma kirpaisi sormenpäitä.

Torin yli puhalsi tuuli, joka toi tullessaan jotain palaneen ja makean väliltä – ehkä joku poltti lehtiä jossain. Ehkä joku leipoi pullaa. Ehkä joku huomasi hänen tulleen.

Aino tarttui ovenkahvaan ja astui sisään Aurinkoiseen.

Aurinkoinen – pysähtynyt ajassa

Kahvilan sisäilma oli kostean pölyinen ja hämmentävän tuttu. Kassa piippasi, vaikka kukaan ei painanut mitään. Kellertävä linoleumlattia narisi aivan samoista kohdista kuin ennenkin. Seinäkello näytti puoli kolmea, vaikka oikea aika oli jo lähempänä neljää. Kahvilassa ei ollut ketään.

Aino astui peremmälle ja sulki oven perässään. Ilma tuoksui kahvilalta, joka ei ollut auki, mutta ei vielä täysin unohtunutkaan: kahvirasialta, vaniljalta, aavistuksen ummehtuneelta pannulta, jonka joku oli jättänyt pesemättä. Hän laski reppunsa vanhan kakkupöydän päälle, jonka pinta oli vuosien varrella mennyt hieman kuprulle – kuin puu olisi imenyt sisäänsä liikaa kakun kostuketta ja elämää.

Hyllyssä seisoi vielä rivissä samoja kuppeja kuin aina. Ne oudot kahvikupit, joissa kaikissa oli eri kukkakuvio. Jokaisella asiakkaalla oli ollut oma suosikki, eikä äiti koskaan erehtynyt. Joku halusi aina sinisen ruusukupin, joku taas vihasi sitä ja halusi kultareunaisen. Aino huomasi nyt ajattelevansa: miten ihmeessä äiti jaksoi muistaa kaikki ne kupit ja kasvot vuodesta toiseen?

Hän kääntyi tiskin taakse. Tiskin alla oli edelleen sama jääkaappi, jonka oveen oli teipattu vuosia sitten kuva valmiista voileipäkakusta. Sen päällä oli niin paljon persiljaa, että se näytti siltä kuin se olisi ryöminyt pois metsästä. Vieressä oli käsinkirjoitettu lista täytevaihtoehdoista: savukala, kinkku, tonnikala, kasvis. Sana “kasvis” oli kirjoitettu ohuemmalla tussilla – lisätty myöhemmin?

Kahvikone oli samassa paikassa kuin aina. Pannussa oli vielä pohjalla jähmettynyttä kahvia. Aino kurkisti keittiön puolelle ja huomasi, että joku – ehkä äiti, ehkä joku kyläläinen – oli siivonnut suurpiirteisesti ennen taukoa. Astiat oli pinottu, pöydät pyyhitty, mutta hyllyillä oli vielä jauhopusseja, joista osa oli mennyt vanhaksi jo viime kesänä.

Hän istuutui hetkeksi vanhaan asiakastuoliin. Se narisi ja huojui vähän. Tuolista näki suoraan ikkunasta torille. Samalle torille, jossa hän aikoinaan istui ystävänsä kanssa limsatölkkien ja pyöränkellon kilinän keskellä, miettien kuka suutelee ketä juhannuksena.

Aurinkoinen ei ollut vain kahvila. Se oli kylän olohuone, yksi harvoista paikoista, jossa ikä ei ollut este eikä kiire ollut muodissa. Aino tunsi sen nyt selvästi. Tilan hengitys oli katkonaista mutta elossa. Kuin joku odotti, että joku tulisi takaisin. Että elämä voisi jatkua.

Hän nousi, meni keittiöön ja laittoi veden kiehumaan. Jos jotain voisi tehdä ensimmäisenä, se olisi kuppi teetä. Ei mitään suurta, ei vielä – mutta pieni ele, jolla jokin käynnistyy.

Kattila alkoi hiljalleen sihistä. 

Irjan viesti

Jääkaappi hurisi tasaisesti pienessä keittiössä. Aino seisoi hetken oven edessä, mietti, miksi oli niin vaikea tarttua kahvaan. Ehkä siksi, että kaikki näytti siltä kuin aika olisi pysähtynyt. Ja jääkaapin ovessa se, mitä Aino ei ollut odottanut. Keltaiselle muistilapulle oli kirjoitettu nopeasti, mutta tutulla käsialalla:

”Pidä kahvila auki, jos jaksat. Vaikka vain viikonloppuisin. – Irja”

Aino jäi tuijottamaan lappua. Hän ei ensin liikahtanutkaan. Vasta kun jääkaappi piippasi oven jäätyä liian pitkäksi aikaa auki, hän räpäytti silmiään ja sulki oven hiljaa.

Lapussa oli jotain niin Irjaa. Ei mitään suurta puhetta. Ei painostusta. Vain pieni ehdotus, melkein kuin ohimennen sanottu, ja silti täsmällinen kuin komento.

Aino istahti keittiön kulmakaapiston viereen, penkille jonka tyynyn kangas oli kulahtanut oranssiksi. Hän silitti sormillaan reunaa, johon oli lapsena kaivertanut pienen A:n. Yläpuolella oleva ikkuna päästi sisään syysvaloa, joka piirsi pitsiverhoon varjoja.

Hän mietti, mitä Irja oli ajatellut kirjoittaessaan sen. Oliko se ollut hetken päätös, vai oliko äiti tiennyt, että Aino palaisi vielä? Että lähtisi Helsingistä, edes hetkeksi?

Ajatus kahvilan pitämisestä sai vatsan kipristymään oudosti. Ei siksi, ettei hän olisi osannut. Vaan siksi, ettei hän ollut varma, halusiko enää. Oli kulunut kolme vuotta siitä, kun hän oli viimeksi astunut tänne sisään. Isän hautajaiset. Äiti oli ollut silloin vielä reipas, vaikka kasvot olivatkin painuneet lommolle surusta.

Ja nyt Aino oli täällä taas. Irja oli sairaalassa toipumassa, ja kahvila seisoi hiljaisena, mutta ei täysin hylättynä. Jääkaapissa oli ruokaa. Kahvikone näytti siltä, että se oli huollettu vasta äskettäin. Työpöydällä lojui torin hintalista, johon joku oli ympyröinyt tomaatit ja kantarellit.

Viikonloppuisin.

Aino toisti ajatuksen mielessään ja kuuli sen kuin Irjan äänellä, rauhallisesti mutta napakasti. Ehkä se olikin juuri sopiva tapa aloittaa. Ei täyttä paluuta. Ei päätöstä koko elämästä. Vain viikonloppuja. Hän nousi ja repi lapun irti magneetin alta. Silitti sitä hetken peukalollaan, taitteli ja laittoi takkinsa taskuun.

Hitaasti, melkein huomaamattaan, hän avasi jälleen jääkaapin oven ja alkoi tutkia, mitä kaapista löytyi. Voita, margariinia, kauramaitoa, muutama kananmuna. Hän ei vielä tiennyt, mihin kaikkeen suostui, mutta pieni osa häntä huomasi jo suunnittelevansa. Mitä voisi tarjota ensimmäisenä lauantaina. Mitä reseptejä voisi kaivaa esiin. Keittäisikö pannukahvit, niin kuin ennen?

Ainakin sen verran hän tiesi: Irjan viesti oli askel, ja nyt jalka oli jo ilmassa.

Reseptivihko & yllätysomenat

Keittiön kaapissa, kahvimukien ja vanhan sähkövatkaimen takana, oli laatikko. Sellainen vanha peltirasia, jonka kannessa oli valokuvasta tehty piirros vaaleanpunaisista pioninkukista. Aino tunnisti sen heti. Hän veti sen esiin kahdella kädellä, varoen, ettei kannen lukitus kolahtaisi liian lujaa.

Hän avasi rasian. Sisällä oli niputettuja paperilappuja, lehtileikkeitä, taiteltuja servettejä, joihin oli kirjoitettu ainesosia. Pienellä spiraaliviholla oli oma paikkansa keskellä, kulmat pyöristyneet vuosien käsittelystä. Etukannessa luki: ”Aurinkoinen – reseptejä”, ja alle oli piirretty sydän.

Aino istahti alas ja alkoi selailla. Oli reseptiä lihapullista, silli-kananmunaleivistä, puolukkakakusta. Hän ohitti ne nopeasti. Sitten hän löysi sen.

Omenapiirakka (Irjan)

Ainekset oli listattu suoraan, ilman mitään selityksiä. Ei paistolämpötilaa, ei vinkkejä. Pelkkä luettelo ja sitten lakoninen ohje: “Sekoita, paista, tarjoa lämpimänä.” Aino hymähti ääneen. Se oli juuri Irjan tyyliin. Tietää itse parhaiten, eikä jaksa kirjoittaa enempää.

Hän jäi tuijottamaan reseptiä. Mietti, oliko tässä nyt se ensimmäinen tuoksu, joka täyttäisi kahvilan, kun ovet taas avautuisivat. Mutta maito… entä margariini? Hän avasi puhelimensa ja kirjoitti nopeasti ylös muokkauksia: margariini vegaaniseksi, vai pitäisikö käyttää öljyä? Pitäisikö kokeilla täysjyväjauhoja, ehkä pähkinöitä muruseokseen?

Hän oli juuri pohtimassa, miten vähentää sokerin määrää, kun ovi kahvilan puolella kävi. Ääni pysäytti hänet täysin. Ei ovikello, vaan pieni narahdus, joka kuului vain, kun joku oikeasti astui sisään. Aino kurkisti varovasti keittiön ovelta.

“Anteeksi, onko täällä ketään?” kuului miehen ääni, hieman varovainen mutta tunnistettavissa.

“Nooa?” Aino sanoi melkein epäuskoisesti.

Eteistilassa seisoi pitkä, vähän rennosti kyyryssä oleva mies, jolla oli kädessään kaksi ruskeaa kangaskassia. Toisesta pilkisti kirkkaanpunainen omena.

Nooa nosti kasseja kuin puolustukseksi. “Ajattelin, että jos sä olet täällä… mä toin omenoita. Meillä oli tänä vuonna ihan älytön sato.”

Aino astui kahvilan puolelle. Häntä hymyilytti. Nooa oli ollut yläasteella pari luokkaa ylempänä, vähän omissa oloissaan silloin. Hänestä ei kuulunut vuosiin, mutta nyt hän seisoi tässä, omenat sylissä kuin anteeksipyyntö.

“Kuulin että oot tullut takaisin,” Nooa jatkoi, “ja mietin, jos vaikka kokeilisit jotain näistä. Irja tykkäsi aina meidän talviomenista.”

Aino otti kassit vastaan. Ne olivat painavat ja tuoksuivat makean happamilta. Hän avasi toisen ja katseli hetken punaista ja keltaista sävyjen kirjoa. Kaikki vähän erikokoisia, jokainen täydellinen omalla tavallaan.

“Omenapiirakka,” hän sanoi hiljaa.

Nooa kohotti kulmiaan kysyvästi.

“Äidin reseptivihko,” Aino vastasi. “Mietin juuri, mitä sillä tekisin.”

Nooa nyökkäsi. “Sitten sä tiedät jo vastauksen.”

Aino ei sanonut mitään, mutta kääntyi takaisin keittiöön. Hän laski omenat tiskille ja nappasi kynän. Sormet jo alkoivat muotoilla omaa versiota.

Kahvilan preppaus ensimmäistä viikonloppua varten

Seuraava aamu valkeni kuulaana ja hiljaisena. Aurinko valaisi torin laidalla seisovan Aurinkoisen suuria ikkunoita, ja pöly tanssi ilmassa kuin varovaiset säikeet menneestä ajasta.

Aino seisoi keskellä kahvilaa, villasukat jalassa ja hiukset nutturalla, kahvikuppi kädessään. Hän pyöritti hitaasti katsettaan ympäri tilaa. Verhot olivat kellertävät ja liian lyhyet. Nurkassa seisoi jäätelömainos, jossa luki “Jätskiä nyt myös laktoosittomana!” – mutta mainos näytti ainakin kymmenen vuotta vanhalta. Yhdessä pöydässä oli vielä sinappitahra, jota ei ollut saatu irti.

Mutta jokin paikassa sykki yhä. Jokin kodikas, sellainen jonka saisi esiin, jos vain hieman pyyhkäisisi pintaa.

Hän alkoi kirjoittaa muistilistaa:

– Pöytäliinat?
– Kahvimukit – tarkista montako ehjää
– Soittolista? Ei Irjan iskelmiä
– Kyltit: “Vain viikonloppuisin”
– Menu?

Hän istahti tiskin taakse ja avasi vanhan laatikon, jonka hän muisti lapsuudestaan. Sen pohjalla lojui sekalaisia lusikoita, rikkinäinen keksimuotti ja pieni laatikko, johon oli kirjoitettu “kassakoneen nauhat”. Kone sentään toimi vielä – hänen oli pitänyt testata se kahdesti varmistaakseen, ettei se ollut pelkkä koriste.

Iltapäivällä Aino pyyhki pölyjä, järjesti suolasirotteita uudelleen ja heitti pois kolme erää vanhentuneita teepusseja. Hän kokeili kolmea eri kahvinpurua, ennen kuin päätti jäädä äitinsä suosikkiin: tummapaahto, vanhanaikainen ja karvas, mutta siihen liittyi jokin lohdullinen muisto.

Keittiössä hän pesi uunipellit ja järjesteli maustehyllyn uusiksi. Omenoita oli paljon – niistä riittäisi kyllä. Hän mietti, uskaltaisiko kokeilla tehdä myös jotain suolaista. Ehkä kasvispiirakka?

Iltapäivällä hän avasi vanhan radion, joka oli piilossa tiskin alla. Siitä kuului ensin hurinaa ja sitten hiljainen ääni: “Suomi soi 90-luvun sävelin.” Hän naurahti. Hän vaihtoi taajuuden ja löysi jonkin uuden jazzkanavan. Hetken päästä koko kahvila tuntui tanssivan.

Pöytäliinoja ei löytynyt, mutta vanhoja verhoja kyllä. Hän leikkasi niistä osan paloiksi ja silitti ne kahvipöytien suojaksi. Toiseen pöytään hän asetti pienen maljakon, johon haki pihalta kuivuneita heinänkorsia ja yhden, viimeisen kehäkukan.

Hän seisoi tiskin takana illansuussa, kun ovikello kilahti. Säpsähdys oli vaistomainen – kukaan ei ollut luvannut tulla. Mutta se olikin postilähetti. Kourassa paikallislehden numero ja nipullinen mainoksia. “Avajaiset?” hän kysyi vilkaisten sisään. “Näyttää siltä, että täällä tapahtuu jotain.”

Aino hymyili. “Ehkä vähän.”

Ovi sulkeutui taas. Kahvilaan laskeutui hiljaisuus, mutta se ei ollut enää tyhjä.

Se oli odotusta.

Ensimmäinen aamu

Aino heräsi ennen herätyskelloa. Oli vielä hämärää, sellainen sininen hetki, jolloin maailma on hiljaa eikä mikään ole vielä varsinaisesti alkanut. Hän nousi ylös hitaasti, laittoi villasukat jalkaan ja käveli alakertaan kahvinkeitin mielessään.

Kahvila tuntui yön jälkeen viileältä ja hiljaiselta. Lattia narahti tutulla tavalla, ja ikkunan takana torin katulamput loistivat himmeästi. Hän sytytti valot yksi kerrallaan. Yksi niistä sirisi ja välähti hetken, ennen kuin jäi pysyvästi päälle.

Hän kaatoi veden keittimeen, mittasi purut ja painoi nappia. Kahvinkeitin rohisi hetken ja alkoi sitten porista lupaavasti. Aino nojasi tiskipöytään ja katsoi höyryn nousemista. Hän muisti, miten äiti aina sanoi, että hyvä kahvi aloittaa hyvän päivän. Nyt oli Ainon vuoro yrittää.

Keittiössä hän kaivoi esiin omenat, ne joita Nooa oli tuonut. Ne tuoksuivat voimakkaasti, maalta, ja niissä oli vielä pieniä ruskeita kohtia, joita hän leikkasi pois tarkasti. Hän kuori, pilkkoi ja puristi sitruunanmehua päälle. Ripaus kanelia, vähän inkivääriä. Pohjataikinaan hän käytti äidin vanhaa reseptiä, mutta lisäsi siihen lorauksen kauramaitoa ja ripauksen vaniljaa.

Piirakka oli uunissa puoli kahdeksalta. Kahvila täyttyi hitaasti omenien, taikinan ja kahvin tuoksusta – siitä syntyi jokin lämmin ja kodikas, melkein kuin ajan pysäyttävä tila. Aino kuunteli radion hiljaista jazzia ja katseli, kuinka piirakan pinta sai väriä. Hän ei ollut varma, mitä odotti, mutta tiesi, että tämä hetki olisi tärkeä.

Hän pyyhki pöydät vielä kerran, asetti viikatun servettipinon esiin ja laittoi listaan kolme käsin kirjoitettua riviä:

– Kahvia / teetä (3 €)
– Vegaaninen omenapiirakka (4 €)
– Päivän yllätys – kysy tiskiltä

Kello löi yhdeksän. Hän käveli ovelle, veti vanhan lippusiiman syrjään ja napsautti kyltin asentoon ”Auki”.

Ja sitten… hän odotti.

Ensimmäiset minuutit tuntuivat tunneilta. Aino istui tiskin takana ja selasi vanhaa lehteä, jonka oli löytänyt keittiön laatikosta. Hän kuuli jokaisen äänen – kaukana kujalla haukahtavan koiran, jään lohkeamisen kahvilan katolla, yhden polkupyörän renkaan surinan. Mutta kukaan ei tullut sisään.

Hän käveli välillä edestakaisin, siirsi kahvikuppia paikasta toiseen, leikkasi ensimmäisen palan piirakkaa ja maistoi. Se oli hyvä. Oikeastaan erittäin hyvä.

Hän mietti hetken, oliko tämä kaikki sittenkin turhaa. Että ehkä kyläläiset eivät kaipaisi enää Aurinkoista. Että äidin muisto oli jotain, mitä ei voinut herättää pelkällä piirakalla.

Mutta sitten ovi kilahti.

Aino säpsähti. 

Ensimmäiset asiakkaat

Sisään astui pieni, ryhdikäs nainen vihreässä huivissa ja kermanvärisessä takissa. Hän pysähtyi juuri kynnykselle ja silmäili kahvilaa kuin ei olisi ollut siellä vuosikymmeniin. Aino hymyili ja toivotti huomenet.

”Sinähän olet Irjan tyttö,” nainen sanoi. ”Minä olen Tellervo. Kävin täällä jo silloin, kun kahvila oli vielä Leipä & Liekki.”

Aino nyökkäsi. Hän muisti nimen jostain – ehkä äidin puheista, ehkä jostain vanhasta joulukortista.

Tellervo tilasi kahvin ja piirakkapalan. ”Vegaaninen?” hän varmisti ennen kuin istuutui.

Aino nyökkäsi. ”Kyllä. Ei munaa, ei maitoa. Ajattelin kokeilla tällaista viikonloppulinjaa.”

Tellervon kasvoille levisi ilo. ”Voi että! Siitä ilostuu meidän perhekin. Minulla on lapsenlapsi, jolla on kamala kananmuna-allergia. Yritä siinä sitten löytää kahvilasta turvallista pullaa! Nyt voidaan tulla yhdessä joku lauantai.”

Aino kiitti. Ensimmäinen asiakas, ja jo heti lämmin kohtaaminen. Hän vei kahvin pöytään ja katseli, kuinka Tellervo asetteli lautasliinan huolellisesti syliinsä ja otti pienen lusikallisen piirakkaa. Nainen nyökkäsi hyväksyvästi ja nosti peukalon ylös. Se tuntui paremmalta kuin mikään leivontakisa tai tykkäys sosiaalisessa mediassa.

Ovi helähti uudelleen. Sisään astui toinen asiakas – pitkä, vaaleatukkainen mies, jolla oli fleecetakki ja hieman varautunut hymy. Aino tunsi sydämensä hypähtävän, kun tunnisti hänet. Eetu. He olivat olleet samalla luokalla yläasteella. Muistikuvat olivat sumuisia, mutta Eetun kirjoitukset vihkojen marginaaleihin ja yksi yhteinen lumisota muistuttivat itsestään kuin haalistuneet valokuvat.

”Heippa. Sä oot täällä nyt?” Eetu kysyi ja työnsi kädet taskuun.

Aino nyökkäsi. ”Viikonloppuisin vain. Testaan jotain uutta.”

Eetu vilkaisi vitriiniä. ”Näyttää hyvältä. Onko kahvia? Ja jotain makeaa?”

Aino tarjoili ja jutteli hetken. Tunnelma oli alkuun kömpelö, vähän kuin molemmat olisivat unohtaneet, kuinka kauan siitä oli, kun viimeksi nähtiin. Mutta Eetu kertoi, että työskentelee nykyään sähköasentajana ja että hänen vanhempansa olivat muuttaneet pois Kivipurolta – ja juttu alkoi luistaa.

Kahvila alkoi tuntua elävältä. Kuppien kilinä, kahvin tuoksu, piirakan makeus ja naurunpyrskähdykset pöytien välistä loivat ensimmäistä kertaa tunnelman, joka muistutti Ainoa siitä, miksi äiti oli pitänyt tätä paikkaa niin tärkeänä.

Kylän rytmiin

Aurinko paistoi matalalta, vaikka kello oli vasta keskipäivä. Aino käänsi kahvilan kyltin oven ikkunassa “kiinni”-puolelle ja pyyhkäisi kämmenellään otsaansa. Ensimmäinen aamu oli ohi. Hän oli selvinnyt. Ja vieläpä kunnialla.

Kahvila tuoksui vieläkin omenapiirakalta, vaikka vitriini oli tyhjentynyt jo jokin aika sitten. Aino laski tyhjän tarjottimen tiskille ja vilkaisi muistilistaa, jonka oli kirjoittanut serviettiin: kauramaitoa, kahvipapuja, lisää omenahilloa ja ehkä jotain uutta kokeiltavaa sunnuntaille.

Hän veti takkiaan tiukemmalle ja lähti kävelemään torin laidalta kohti Kivipuron keskustaa. Matka ei ollut pitkä – alle viisi minuuttia hitaalla askeleella. Kivipuron ruokakauppa oli tuttu kuin muistilista lapsuudesta: ensin leivät, sitten kylmätuotteet, ja perällä karkkihylly, jonka edessä oli joskus kinuttu irtokarkkeja “vaan viidelläkymmenellä pennillä”.

Kaupassa tuntui yllättävän hiljaiselta. Aino huomasi heti yhden vanhan opettajansa hedelmäosastolla, mutta nainen ei näyttänyt huomaavan häntä – tai ei ainakaan halunnut huomata. Seuraavaksi vastaan tuli Pirkko, entinen naapurintäti, joka pysähtyi katsomaan Ainoa pitkään, ja nyökkäsi sitten varovasti.

“Palannut takaisin?” Pirkko kysyi ilman tervehdyksiä.

“Vain väliaikaisesti”, Aino vastasi. “Äidin kahvila.”

Pirkko nyökkäsi uudelleen, mutta ei sanonut enää mitään. Kärryn pyörät narisivat, kun hän jatkoi matkaansa maitohyllylle. Aino huokaisi ja nappasi kaksi kauramaitotölkkiä koriinsa.

Kassalla oli hetken hiljaista, kunnes kännykkä alkoi väristä taskussa. Näytöllä vilkkui: Irja soittaa. Aino vastasi.

“No?” Irjan ääni oli yhtä suora kuin aina.

“Yllättävän hyvin”, Aino sanoi ja laski ostokset hihnalle. “Kolme asiakasta aamulla, ja muuta lisää vielä myöhemmin. Piirakka meni kaikki.”

“Käytitkö sitä uutta kardemummaa?” Irja kysyi.

“Oli se siinä”, Aino vastasi hymyillen. “Ja omenatkin tulivat käyttöön.”

“Kuka niitä toi?”

“Nooa.”

Irja oli hetken hiljaa. “Tuo sinulle omenoita, vai? Mielenkiintoista.”

Aino ei vastannut heti. Hän maksoi ostokset ja pakkasi tavarat paperikassiin.

“Jos jaksan, kaivan lisää reseptejä. Kyllä siellä mapissa oli ainakin punajuurisämpylät ja yksi makea piirakka, josta tuli aina kiitosta.”

“Kiitos”, Aino sanoi. Ja tarkoitti sitä.

Hän astui ulos kaupasta ja jäi seisomaan hetkeksi torin reunalle, paperikassi käsissään. Kylä oli hiljainen, mutta sen pinnan alla tuntui liikettä – muistoja, katseita, ajatuksia, joita ei sanottu ääneen. Ehkä ne eivät olleet unohtaneet. Ehkä hän ei ollut.

Hän vilkaisi kahvilan suuntaan. Huomenna olisi uusi päivä. Ja uusi piirakka.

Sunnuntain sävy

Toinen aamu alkoi rauhallisemmin. Kivipuro näytti sunnuntaiaamuna vieläkin unisemmalta kuin lauantaina. Kadut olivat hiljaisia, torilla näkyi vain yksittäinen koiranulkoiluttaja ja nuori mies, joka kulki kuulokkeet päässä kauppaa kohti.

Aino oli tullut kahvilalle hieman myöhemmin kuin eilen. Hän oli päättänyt, että tänään saisi aloittaa vähän hitaammin – eikä pelkästään kellon, vaan rytmin puolesta. Hän laittoi veden kiehumaan ja alkoi järjestää vitriiniä. Jäljellä oli enää yksi kulmapala eilistä omenapiirakkaa, jonka hän oli säästänyt. Sen maku oli ollut hyvä, mutta jokin siinä tuntui vielä keskeneräiseltä.

Hän otti reseptivihon esiin ja silmäili eilistä muistiinpanoaan. “Lisää kardemummaa. Omenoihin sitruunaa?” hän oli kirjoittanut lyijykynällä. Hän nappasi pöydältä omenan, leikkasi sen siivuiksi ja puristi päälle tilkan sitruunaa. Sitten hän sekoitti täytteeseen hieman inkivääriä ja vaihtoi kauramaidon uuteen merkkiin, jonka oli eilen napannut mukaan kokeilumielessä. Uuni lämpeni hitaasti.

Piirakan tuoksu alkoi levitä keittiöstä salin puolelle. Aino laittoi levyn päälle ja pyyhki pöytien pintoja kankaisella liinalla, jonka oli löytänyt varaston perältä. Hiljaisuus tuntui yllättävän hyvältä – se ei ollut tyhjää vaan täynnä mahdollisuuksia.

Ensimmäisenä sisään astui nuori nainen. Hänellä oli lyhyt huppu päässä ja reppu selässä.

“Onko teillä kauramaitoa cappuccinoon?” nainen kysyi heti tiskille tultuaan.

“On”, Aino vastasi. “Itse asiassa kahta eri sorttia. Haluatko kokeilla molempia?”

Nainen hymyili. “Totta kai.”

Aino alkoi valmistaa juomaa. “Tämä on muuten toinen päiväni täällä”, hän sanoi huolettomasti. “Olen Ainon tytär.”

“Ah, mä luulin, että kahvila on suljettu kokonaan. Kiva että on taas auki. Näitä ei ole liikaa.”

Seuraavaksi ovi kävi taas. Lapsiperhe – äiti, isä ja kaksi alle kouluikäistä lasta – astui sisään. Lapset juoksivat suoraan vitriinin luo ja painoivat kasvonsa vasten lasia.

“Onko tää piirakka vegaaninen?” äiti kysyi.

“On”, Aino sanoi. “Ilman kananmunaa, ja kauramaitoon tehty.”

“Mahtavaa.”

Aino ojensi heille maistiaispalan leikkuulaudalla. Lapset nyökkäilivät hyväksyvästi, suut täynnä makeaa omenaa ja murenevaa murupintaa.

Asiakkaita ei ollut paljon, mutta jokaisella oli mukanaan jotain, mikä jäi tilan ilmaan – tarina, toive, ajatus. Keskustelut eivät olleet pitkiä, mutta niissä oli lämpöä. Eikä kukaan kysynyt, koska lihapullaperjantait palaavat.

Kun Aino jäi hetkeksi yksin, hän istui ikkunapöytään ja katseli torin suuntaan. Päivä oli kirkas ja viileä. Hän ei ollut suunnitellut mitään isoa, mutta nyt kahden päivän jälkeen hän huomasi ajattelevansa ensimmäistä kertaa, että ehkä tällä kaikella voisi olla jatkoa. Ehkä tästä voisi tulla enemmän kuin vain kahvila. Kohtaamispaikka. Hengähdystauko.

Hän hörppäsi omaa kahviaan ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi. Reseptivihko oli yhä auki tiskin takana. Ehkä seuraavaksi olisi punajuurisämpylöiden aika.

Luvun päätös & resepti

Sunnuntai-iltapäivä hiipui rauhassa iltaan. Aino oli sulkenut kahvilan ovet hieman ennen neljää. Hän laski tuolit pöydille ja pyyhki viimeisenkin pöytäliinan puhtaaksi. Lattialle oli tippunut muutama omenankuoren pala, jotka hän siivosi huolellisesti harjalla ja rikkalapiolla.

Kahvila oli hiljaa. Sellaisella tavalla, joka ei tuntunut tyhjältä vaan tyyntyneeltä. Kahden päivän kokeilu oli takana, ja Aino oli yllättynyt siitä, kuinka hyvältä kaikki tuntui. Tietysti asiakkaita oli tullut vain muutamia – mutta ne, jotka olivat tulleet, olivat jääneet hetkeksi. Joku kertoi, että kaipasi hiljaisuutta. Joku toinen kysyi, voisiko tuoda ensi viikolla kirjan ja jäädä lukemaan.

Aino istahti tiskin taakse ja avasi reseptivihon. Hänen äitinsä käsiala oli vanhaa tuttua, vinoa ja tiivistä. Piirakan resepti oli yhä auki. Hän kaivoi esiin uuden sivun ja alkoi kirjoittaa:

Aurinkoisen omenapiirakka (vegaaninen)

Täyte

– 5 kotimaista omenaa
– 1 rkl sitruunamehua
– 1 tl kanelia
– ½ tl inkivääriä
– 1 dl ruokosokeria
– 1,5 dl kaurakermaa 

Taikina

– 1 rkl perunajauhoja
– 2 dl vehnäjauhoja
– 1 dl kaurahiutaleita
– 1 tl kardemummaa
– 1 tl leivinjauhetta
– ½ tl suolaa
– 1 dl rypsiöljyä
– 1 dl kauramaitoa

Valmistus:
Kuori ja viipaloi omenat, sekoita sitruunamehuun ja mausteisiin. Tee pohjataikina kuiva-aineista, lisää öljy ja kauramaito, sekoita. Painele voideltuun piirakkavuokaan. Kaada omenatäyte päälle, tasoita. Paista 180 asteessa noin 35 minuuttia tai kunnes pinta on kullanruskea ja omenat pehmeitä. Anna jäähtyä.

Hän puhalsi kevyesti paperille saadakseen musteen kuivumaan nopeammin ja piirsi kulmaan pienen auringon.

Aurinkoinen. Se nimi tuntui nyt enemmän siltä kuin kahden päivän takainen kulahtanut kyltti. Ehkä siitä voisi vielä tulla jotain. Jotain hänen näköistään, mutta silti kunnianosoitus äidille.

Ulkona alkoi hämärtää. Aino nousi, laittoi reseptivihon hyllylle ja sulki keittiön valot. Hän käveli ikkunan viereen ja veti kaihtimia kiinni.

Silloin hän näki sen.

Kadulla, aivan torin laidassa, seisoi hahmo. Tumma takki, huppu päässä. Ei liikkunut, ei astunut lähemmäs. Vain seisoi – ja katsoi.

Aino jähmettyi. Hän ehti ottaa yhden askeleen kohti ovea, mutta juuri silloin hahmo kääntyi ja katosi. Askelia ei kuulunut. Vain hiljaisuus jäi jäljelle.

Hän jäi seisomaan ovelle, käsi ovenkahvalla. Kuka se oli?



184 thoughts on “Kahvila Aurinkoinen: Luku 1 – Takaisin Kivipuroon”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *